Paniikkihäiriö, este vai asennekysymys?

Mietin pitkään haluanko kertoa tästä aiheesta, mutta tämän aiheen parissa vietän joka päivä enkä häpeä myöntää sitä.
Kaikki tämä alkoi reilu vuosi sitten, kun olin peruskoulussa. Olin masentunut ja koulu meni ihan persiilleen. Kokeista tuli 4-6 ja mietin, etten pääse peruskoulun jälkeen mihinkään. Kaverit, harrastukset eivät enää kiinnostanut ollenkaan, jonka seurauksena vetäydyin kaikesta ja suurimmaksi osaksi vain nukuin. Tuntui, ettei kukaan ymmärrä..
Ysiluokan keväällä kuitenkin pääsin koulukuraattorille juttelemaan, ja se todellakin auttoi. Peruskoulu päättyi ja kaikki meni hienosti, kunnes tajusin että mulla ei oo mitään mitä teen syksyllä ja joudun hakemaan 10-luokalle. 11.6 olin Italiassa koiranäyttelyssä, kunnes kuulin pääsystä Samkeen. Olin todella innoissani ja ajattelin, että voin aloittaa kaiken alusta. Syksy kuitenkin koitti nopeasti. Tutstuin paljon uusiin ihmisiin ja kaikki meni tosi hyvin. Yhtäkkiä huomasin, että mun wilma on täynnä "terveydellinen"-merkintöjä, eli poissaoloja. Ajattelin, että kyllä se tästä, kunnes menin lääkäriin ja minulla todettiin paniikkihäiriö. Olin toisaalta helpottunut, sillä tiesin että hyvällä kaverillani on ollut vuoden taistelu kyseistä pirulaista vastaan. Luin Googlesta millaisia oireita paniikkihäiriössä on ja tunnistin itseni täysin noista oireista (kopioitu Terveyskirjaston sivulta): Paniikkikohtaukselle on ominaista, että oireet ja tuntemukset kehittyvät aina äkillisesti ja saavuttavat huippunsa nopeasti, noin kymmenessä minuutissa. Kohtaus kestää yleensä useimmiten alle puoli tuntia, joskus harvoin jopa tunteja. Kohtauksen aikana ilmeneviä oireita ovat sydämentykytys, rintakivut, hikoilu, vapina, hengenahdistus, tukehtumisen tai kuristumisen tunne, pahoinvointi, vatsavaivat, huimaus, pyörtymisen tunne, puutuminen, kihelmöinti, vilunväreet tai kuumat aallot. Seurauksena oireista on usein kuoleman, itsensä hallitsemisen menetyksen tai sekoamisen pelko, epätodellisuuden tunne tai itsensä vieraaksi tunteminen. Sydänoireet ja pelot saavat kohtauksesta kärsivän pelkäämään äkillistä kuolemaa tai "hulluksi" tuloa. Kohtauksia voi ilmetä myös nukkuessa, mutta ne eivät liity unien näkemisvaiheeseen. Kaverit ja muut rupesivat kyselemään, missä olen kun en tule kouluun. Sanoin aina, että kuumeessa, koska en kehdannut myöntää että kärsin jostain paniikkihäiriöstä. Nykyään uskallan puhua asiasta ja tiedän, että puhuminen todellakin auttaa. Tähän ei auta yksin mietiskely vaan ammattapu ja vertaistuki, josta saa voimaa ja tietää, ettei ole ainoa kuka tätä samaa sairataa. Mielestäni on hyvä, että muut tietävät miksi olen välillä pois koulusta tai saatan lähteä kesken päivän kotiin. Tämän tekstin tarkoitus ei ole hakea huomiota tai myötätuntoa, vaan kertoa, että on olemassa ihmisiä, jotka sairastavat paniikkihäiriötä. Ilman apua en ikinä olisi edes uskaltanut myöntää sairastavani mitään vaan nyt haluan toimia esikuvana niille, jotka kamppailevat tätä vastaan. Tästä selviää vain jos niin haluaa! :)